Yksinäisyyttä

Mamma soitti mulle perjantaina ja kertoi, että mamman 14-vuotias perhoskoira Popi oli kuollut. Se oli niin meidän mamman koira kuin voi vaan olla! Mamma jutteli sille jatkuvasti ja Popi odotti aina mammaa, minne mamma lähtikin. Tosin se vaati mammalta myös paljon. Järjestelyjä aina kauppaankin mentäessä ja stressiä miten se kotona pärjää kun oli poissa. Eikä mamma kovinkaan pitkään koskaan ollutkaan poissa. Nyt kun mamma jäi yksin niin se tuntuu varmasti aivan mielettömän pelottavalta ja surulliselta. Mamma kun on vielä muuatamien vuosien sisällä menettänyt kaksi läheisintä ihmistä niin tämä on koettelemus.

Asutaan nyt miehen kanssa eri kaupungissa, mutta muutto takaisin kotikaupunkiimme tapahtuu keväällä, jolloin näen enemmän mammaa, mikä tuntuu mielettömän ihanalta. Sillä välin sisko pitää mammasta huolta puhumattakaan veljistä ja veljien pojista! Sitä haluaa muistaa kuinka paljon apuja on mammalta aikoinaan saanut ja nyt kun mamma tarvitsee meitä eniten niin minä haluan olla läsnä. Haluan näyttää kuinka oon pärjännyt ja haluan, että mamma näkee kuinka ylpeä olen hänestä. Kuinka ylpeitä me kaikki neljä sisarusta ollaan!

Joskus tuntuu kun sisaruksetkin kasvoivat, että ollaan kasvettu hieman erilleen. Aina kuitenkin kun nähdään niin tunne on sama kuin mitä nuorempina. Eihän sitä pysty samalla tavalla keskustelemaan pikaisilla käynneillä enkä itse oo kova puhumaan puhelimessa, mutta tunne se aina pysyy vaan. Rakastan mun sisaruksia ja tätä meidän pientä perhettä, joka näyttää kyllä nyt kovasti kasvavan. Opetetaan lapsillekin pienistä pitäen, että niitä rakastetaan ja kuinka se osoitetaan. Siinä on oppimisen paikka mikä ei lopu!

Ikävä